15. joulukuuta 2016

Luukku 15 Mielipide koiranäyttelyistä

Messarissa ollessa tuli hirveä hinku näyttelyihin. Se fiilis isoa kehää katsellessa oli hieno ja ajatus siitä, että omakin koira voisi esiintyä niin onnellisena ja hienosti, sai näyttelykärpäsen puraisemaan. Itse näin paljon hyvää koiran kohtelua ja hienosti koulutettuja koiria. Ikävä kyllä myös niitä koiria, joita nostettiin pannasta ja raahattiin pelokkaan näköisenä ympäriinsä, oli ihan liikaa. Jonain päivänä haluan itselleni vielä ns. näyttelykoiran, jolla on tsäänssit ehkä ihan siellä ryhmässä asti ja joka nauttii esiintymisestä.

Näyttelyitä haukutaan käytännössä eläinrääkkäykseksi, mikä ei nyt mielestäni ole aivan totta. Harrastuspuolen ihmiset dissaavat näyttelyitä, koska heidän käyttölinjaiset eivät oikein sovi näyttelyihin. Näyttelyharrastajat haukkuvat käyttölinjaisia rumiksi, kun omat näyttikset eivät pärjää yhtä hyvin muissa lajeissa. Mutta mitä se toisen menestys ja onnistuminen ihmisiltä pois? Ei mitään minun mielestäni.

Ihmisten pitäisi elää onnellisena niiden koiriensa kanssa, jotka on ottanut. Kaikkien tulisi ymmärtää ja hyväksyä ne linjaerot ja elää niiden kanssa onnellisena. Joka suuntaan tehdään ylilyöntejä jalostuksen osalta ja ne saavat ärsyttää, varsinkin jos kyseessä on koirien hyvinvointi. Itse en tykkää liian karvaisista mitteleistä, en ota sellaista, enkä mene omien kaljujeni kanssa näyttelystä toiseen hakemassa haukkuja ja olen asian kanssa ihan fine.

Näyttelyt ovat minulle harrastus siinä missä toko ja agilitykin. Itse nautin koirien esittämisestä ja tykkään esittää varsinkin niitä hankalia tapauksia, joiden kanssa hieno esiintyminen on jo saavutus. Omat, hyvin koulutetut näyttelyfifit ovat lähinnä fiilistelyä ja hauskanpitoa. Hyvin esiintyvä koira on ihan unelma viedä kehään, tuloksesta viis. Itse en siis metsästä rusetteja ja titteleitä, vaikka valikoin tuomareita. En vain koe järkeväksi laittaa neljääkymppiä yhteen näyttelyyn kuullakseni haukkuja omasta kullannupusta.

Itse olen aina rakastanut veteraaneja ja oikein suloisia mummokoiria ja toivottavasti jonain päivänä saan oman näyttelyvanhuksen. Messarissa sunnuntaina iski silmään ryhmiä seuratessa vetskuissa tolleri, joka juoksi niin onnellisen näköisenä dami tjsp. suussaan kehässä. Siinä oli jotenkin tiivistettynä se, mitä näyttelyiden pitäisi minun mielestäni olla. Hauskaa yhdessä tekemistä ja iloisia koiria!

Onko lukijoissa näyttelyharrastajia? Tai herättääkl aihe jotakin suuria tunteita?

Tarkoitus ei ole herättää närästystä ja tappelua aiheesta näyttis vs käyttis, 
vaikka itse kallistunkin enemmän sinne käyttikseen.

6 kommenttia

  1. En ole koskaan ollut näyttelyissä kuin kuvaamassa koiria, mutta silloin huomaa hyvin niitä epäkohtia. Juuri sen miten jotkut käsittelevät koiria rajummin kuin toiset.
    Oma mielipiteeni asiaan on kuitenkin se, että rotujen pitäisi olla sellaisia että ne pärjäsivät molemissa (näyttelyissä ja muissa harrastuksissa), useat rodut ovat jakautuneet liikaa eri linjoihin.
    Otan nyt esimerkiksi labbiksen, jossa showlinjainen on liian tanakka ja kätttölinjainen taas liian puikula sopiakseen rotumääritelmään.
    Ja pitääkö lapinkoiran olla niin karvainen, kun paimensukuinen lapinkoira on kaunis vähemmälläkin turkilla?
    Ehkä näyttelyitä parjataan juuri sen takia, etteivät näyttelyihmiset näe muita koiria kauniina, vain sen täydellisen oman karvapuuhkansa, joka kesäisin läkähtyy liikaa karvaan. Ja esim pikkukoirissa ulkomailla, koirat eivät saa liikkua kuin asfaltoidulla tiellä ettei turkki kärsi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä epäkohtia on joka lajissa, mutta näyttelyssä ne varmasti kärjistyvät kunnolla. Näyttelypuolella ei ole niin tärkeää se koulutus kuin muissa lajeissa, eikä ihmisillä riitä välttämättä tieto, taito ja kiinnostus koiran oikeanlaiseen käsittelyyn.

      Rotujen linjaerot eivät ole minunkaan mielestä se ideaalein mutta asialle ei oikein mahda mitään. Rotuja ollaan jalostettu eri linjoihin jo vuosikymmeniä ja koiramaailma on jo siihen muokkaantunut. Onneksi on olemassa vielä sekalinjaisia ja jalostuksella voisi nykypäivänäkin luoda sekä näyttö- että käyttöpuolella toimivia koiria, jos ihmisiä oikeasti kiinnostaisi.

      Itse en katso karvaa kun kasvatan lapinkoiria - mihinkään suuntaan. Olen käyttänyt jalostukseen liian karvaista ja karvatonta yksilöä ja jatkossakin tulen tekemään näin. Jos aletaan kasvattaa mahdollisimman kaljua lapinkoiraa, helposti unohdetaan ne muut tärkeät ominaisuudet kuten luonne, rakenne, terveys (muuallakin kuin Koiranetissä) jne. Ja paimensukuinen ei siis tarkoita käyttölinjaista saati vähäkarvaista, vaan niiden jalostus perustuu tiettyyn, suljettuun lapinkoirapopulaatioon.

      Itse näen ne koirat kauniina, jotka ovat oikeasti rodunomaisia ja hyvännäköisiä ja hyvin mielin häviän niille. Mutta koska menestyvät yksilöt eivät yleensä ole niitä kauniita, vaan niiden hihnan päässä on tietty henkilö, en voi rehellisesti sanoa niitä kauniiksi ja rodunomaisiksi, toimiviksi koiriksi.

      Tuo turkki on nykyään monilla roduilla ihan liiallinen (apso, malta jne.) ja sen hoito oikeasti vaatii paljon. Se on paljon rankempaa, jos antaa koiran elää koiran elämää ja moni pääsee vähemmällä rajoittamalla koiriaan.

      Poista
  2. Ensimmäisen koirani sairastuminen teki musta aika kriittisen näyttelyitä kohtaan. Kyseessä on luustovikainen labradorinnoutaja. Useampien ortopedien kanssa keskusteltuani en vaan kykene enää näkemään labbisten näyttelyihannetta minään muuna kuin sairaalloisena. Rodulla riittää luustopuolen ongelmia, jotka liittyvät mm. nopeaan kasvuun, raskaaseen rakenteeseen ja ylipainoon. Tästä huolimatta näyttelyissä ihannoidaan raskasta tyyppiä ja jo nuorilta koirilta odotetaan massaa, koska nykymääritelmän mukaan labbiksen nyt vaan kuuluu näyttää siltä. Tällaisesta ajattelusta on hyvinvointi- ja terveyslähtöisyys kaukana. Labbisväen keskuudessa vallitsee myös olevan aivan oma mittapuunsa normaalipainoisuudelle: se mikä pätee muihin koiriin, ei tunnu koskevan labbiksia.

    Jonkun motiivi haukkua näyttelyitä löytyy ehkä sieltä oman koiran pärjäämättömyydestä, mutta kyllä mä koen itseni ja monen muunkin kritisoivan nimenomaan sitä arvomaailmaa: Niin kauan kuin rotukoirajalostus perustuu ulkonäköön (ts. ulkonäkökeskeisiin rotumääritelmiin), sitä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua eettiseksi. Sitä paitsi rotumääritelmät ovat hyvinkin tulkinnanvaraisia, joten minkä vuoksi ainoastaan näyttelymaailman määritelmä nähdään oikeana? Labbiksissakin suurin osa aikuisista, valmiiksi kypsyneistä käyttiksistä istuu hyvin siihen "Vankkarakenteinen, tiivisrunkoinen, hyvin toiminnanhaluinen koira, joka ei saa olla ylipainoinen tai liian raskasrakenteinen" -yleiskuvaukseen. Ne pahimmat luikerot on yleensä keskenkasvuisia nuoria koiria. Lisäksi mua lievästi häiritsee se, että käsite "rodunomainen" yhdistetään hyvin usein nimenomaan voimakkaasti ulkomuotoon. Erilaiset rodut ovat alunperin kehittyneet käyttötarpeeseen ja ulkomuoto on muovautunut siinä sivussa käyttöön sopivaksi. Näyttelyt ikäänkuin kääntävät kelkan täysin toisinpäin: meille kerrotaan miltä rodun pitää näyttää ja ironista kyllä, niitä käyttötarkoitusta silmällä pitäen kasvatettuja koiria moititaan usein puuttuvasta rodunomaisuudesta.

    Toisaalta olen nyt toisen koiran myötä vähän höllännyt. Mätsärit ovat hauska harrastus ja näyttelykehässäkin on tullut tämän sprinkun kanssa kerran pyörähdettyä enkä usko sen jäävän ainoaksi kerraksi. Vähän tuli kyllä petyttyä, että sillä neljällä kympillä sai vain parin lauseen mittaisen arvostelun, jossa ei ollut mitään, mitä en olisi koirastani jo tiennyt - ja mie sentään olen täysin keltanokka rodun parissa! Menestystä en odottanut, kun tuo on rotuisekseen kevytluustoinen, mutta olisi se ollut kiva saada edes vähän perusteellisempi näkemys. Olen myös saanut huomata, että sitä koiraa ei vaan voi heittää kehään seisomaan ja juoksemaan. Jos haluaa koiran esiintyvän iloisesti, ryhdikkäästi, luontevasti ja mahdollisimman edustavasti, esiintymisharjoitteluun saa oikeasti uppoamaan aikaa ja vaivaa.

    Silti näyttelyt ovat mulle vaan harrastus muiden joukossa. Mie en koe niiden palvelevan jalostusta enkä kertovan pahemmin rodunomaisuudestakaan, koska rodunomaisuus on tosiaan mulle paljon isompi asia kuin pelkkä ulkomuoto. Toki se näyttelytuomari arvioi luonnettakin, mutta ei siinä hetkessä kovin paljoa ehdi nähdä. Monessa rodun näyttelyihanteisiin lukeutuu sairaalloisia tai vähintäänkin kyseenalaisia piirteitä, mitä en pidä ollenkaan hyväksyttävänä asiana. Sprinkuissakaan en näyttelyihannetta koe täysin ongelmattomana: Luppakorvat ovat aina pystyjä alttiimpia korvatulehduksille ja näyttelylinjaisilla spanieleilla on vielä poikkeuksellisen raskaat korvat. Lisäksi ne korvat ovat tiellä mm. ruokailussa ja nenänkäytössä. Yllättävän moni sprinkku on omaan silmääni epätasapainoisesti kulmautunut - omallakin on nimenomaan voimakkaat takakulmaukset. Turkin määrää ei tarvitsisi ainakaan enää yhtään lisätä. Sen sijaan sopivalle karkeudelle, helppohoitoisuulle ja käytännöllisyydelle sopisi antaa arvoa käyttötarkoitukseen peilaten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lähes kaikissa roduissa tapahtuu niitä ylilyöntejä moneen suuntaan. Labbisten suuri suosio ja niiden esiintyminen ympäri maailmaa ei tee niille, eikä millekään muulle rodulle hyvää. Ihmiset eivät nykypäivän tunnu ymmärtävän eroa vahvan rakenteen ja lihavan välillä, ja odotetaan sen oman pennun näyttävän siltä leffojen Marleyltä heti vuotiaana. Itse en tykkää koirista ns "broilereista", jotka kasvavat nopeasti ja ovat valmiita nuorena, vaan mieluummin odotan sitä rauhallista ja tasaista kehittymistä.

      Olen kuullut niin paljon kritisointia juuri siksi, ettei ne kaikin puolin "paremmat" käyttölinjaiset menesty ja sen takia näyttelyt ovat hirveitä. Lisäksi tulee juurikin se pukeutuminen ja että eihän siellä näyttelyssä ihmistä arvostella vaan koiraa. Ihmisillä on eri motiivit tehdä eri asioita ja onneksi tämä maailma on menossa eteenpäin monissa asioissa ja yksi niistä on juurikin koirat, niiden kasvatus ynnä muu asiaan liittyvä. Tässä postauksessa ei tosiaan ideana ollut juurikaan tämä jalostus, vaan se koirien kohtelu ja näyttelyt harrastuksena. Jalostus itsessään vaatisi miljoonan postauksen sarjan, jotta sen saisi käsiteltyä fiksusti.

      Rodunomaisuus koostuu monista asioista, itse puhuisin näyttelyissä rotutyypillisestä ulkomuodosta tai rotutyypistä. Lisäksi voidaan tosiaan käyttää termiä "rodunomainen ulkomuoto", joka tarkoittaa vain juurikin sitä ulkomuotoa, ei käyttöominaisuuksia. Siinä hetkessä, joka kehässä ollaan, ei kukaan voi arvioida koiran luonnetta tarpeeksi syvällisesti, vaan se tulee tehdä muualla. Ikävä kyllä monet tuomarit eivät ole kiinnostuneita koirien luonteesta, kunhan koirat vain esiintyvät ja antavat koskea. Omalla rodulla, lapinkoiralla, ongelmana on mielestäni liiallinen aggressiivisuus muita koiria kohtaan ja liian usein nään räyhääviä koiria kehässä, eikä tuomarit yleensä edes kiinnitä huomiota asiaan.

      On totta, että näyttelyitä varten pitää harjoitella, mutta huomattavasti vähemmän kuin muihin lajeihin. Näyttelytreenit menevät ihan siinä arjen lomassa pennusta alkaen useimpien koirien kanssa, koska se ei vaadi mitään ihmeellisempää järjestelyä. Mätsäreihin ja pentuluokkiin pääsee harjoittelmaan ja yleinen sosiaalistus on kohdallaan, niin ei se paljoa vaadi. Lisäksi näyttelyissä ei tosiaan ole sääntöjä, kuinka sitä koiraa tulisi esittää ja palkkaaminen onnistuu koko ajan.

      Minulle näyttelyt ovat kiva harrastus muiden lomassa ja kasvattajana paikka tavata uusia koiria ja ihmisiä. En katso näyttelytuloksia jalostusvalintoja tehdessä ja toivoisin monien muidenkin kasvattajien ajattelevan näin. Ikävä kyllä näyttelyissä on ihan liikaa naamatuomarointia ja ylijalostettujen piirteiden palkitsemista, niin en voi nykypäivänä sanoa näyttelyä oikeaksi mittariksi jalostuksessa.

      Poista
    2. No, jos unohdetaan hyvinvointinäkökulma (joka tosin on musta liian olennainen osa sivuutettavaksi), niin en näe itse näyttelyharrastuksessa isompaa ongelmaa. Koiria huonosti käsitteleviä mätämunia toki mahtuu joukkoon, mutta heitä löytyy ihan joka lajista ja koiraharrastusten ulkopuoleltakin. Pääsääntöisesti näyttelyissäkin käsitellään musta koiria ihan asiallisesti. Ainut mikä itsellä pistää turhan usein silmään on se, että vaikka koiran käsittely olisi asianmukaista, niin koira itse ei välttämättä näytä kauheasti innostuvan siitä näytteillä olemisesta. Suuremmissa näyttelyissä tulee toki ikävämpääkin puolta enemmän esiin, kun taso ja paineet ovat ehkä kovempia ja osallistujia tulee myös maan rajojen ulkopuolelta.

      Mie tykkään haastaa itseäni koulutusjutuissa ja vaikka aiemmin pidin näyttelykoulutusta helppona muun ohessa treenattavana asiana, mutta aseteltavan myötä on tullut ihan uudenlaisia haasteita vastaan. Ei se toki silti yhtä paljon vaadi kuin moni muu laji. Tosin, lajeissa on paljon vaihtelua ja usein haastavuus riippuu täysin koiran ominaisuuksista - joku yksilö voi olla paljon helpompi kouluttaa vaikkapa mejään kuin näyttelykehään. Vapaasti seisotettava labbis oli helppo: senkus opetit sen seisomaan aloillaan neljä häntä heiluen ja namia tuijottaen, pidit itse riittävästi etäisyyttä koiraan ja jos koiran koivet oli huonosti, houkuttelit sen ottamaan askeleen eteenpäin tai pyöräytit lupan itsesi ympäri. Aseteltava sprinkku ei sitten ollutkaan enää yhtään iisi. Meillä on tullut vastaan se, että koira ei tykkää rodulle tyypillisestä seisotustavasta, vaikka sitä on kuinka tullut treenattua jo kuukausia. Mulle olisi harrastuksessa kuin harrastuksessa tärkeintä, että koiralla on kivaa, joten jatko pohdituttaa... Mennäkö perinteiden mukaan vai koiran ehdoilla, jolloin niitä perinteitä on rikottava. Tässä blogitekstissä lisää aiheesta "Tavan vuoksi vs. koiran ehdoilla" -väliotsikon alla.

      Täytyy kyllä sanoa, että mie tykkään enemmän mätsäreistä nimenomaan siksi, että siellä yhteistyön ja esiintymisen ainakin pitäisi olla suuremmassa osassa kuin ulkomuodon. Kyllä me jokunen virallinenkin näyttely kierretään, mutta mätsärit sopivat tosiaan paljon paremmin siihen mistä mie tykkään: itsensä haastamisesta koulutuksessa erilaisia juttuja kokeilemalla. Jos omiin käsiin sattuisi joskus oikeasti virallisissa kehissä pärjäämään kykenevä koira, niin kyllä sille varmaan tulis tuloksia haettua ihan vaan koska voi. En silti edes pysty kuvittelemaan, että lähtisin hankkimaan koiraa nimenomaan näyttelyitä ajatellen, mutta tässä tuleekin taas se ulkomuotokeskeisyys ja hyvinvointinäkökulma vastaan.

      Poista
    3. Juurikin se kasvatus ja koirien hyvinvointi on se ainoa kulmakivi, joka tekee näyttelyistä, noh, vähemmän kivoja. Itse kuitenkin toivon, että koiramaailma menisi eteenpäin ja nyt kun ne vaikuttavat näyttelypuolen ihmiset alkavat olla jo melko vanhoja (sorry vaan heille), niin kohta saadaan toivottavasti uutta ajattelumaailmaa sinne. Koirien kohtelu on ollut ja on edelleen mielestäni myös jonkin tasoinen ongelma ja varsinkin "pölyhuisku" koiria nostetaan hihnasta ja hännästä armotta, mikä pistää vihaksi.

      Itse pyrin siihen, että omilla koirilla on ainakin hauskaa, ellei mitään muuta. Kaikki niistä nauttivat mätsäreistä ja näyttelyistä täysillä, joten niiden kanssa on mukava käydä. Äitini pointteri on juurikin kuonosta kiinni pitämällä esitettävä ja sen olen saanut opetettua nauttimaan asiasta. Meillä Lotta laittaa pään kädelle itse ja on lähinnä temppu muiden joukossa. Paremmalla koulutuksella esiintymisen saa näyttämään hallitulta ja sujuvalta ja siihen tulisi tähdätä.

      Minulla ei ole ideana hankkia koiraa vain ja ainoastaan näyttelyihin. Itse siis valitsisin pennun, jolla on tulevaisuudessa mahdollisuus näyttelyihin muiden ominaisuuksien ollessa kohdalla. Tällä siis karsitaan ne "pikkuvikaiset" pois. Pentua valitessa ei koskaan voi tietää, tuleeko siitä näyttelykoira vai ei ja itse haluan kuitenkin pysyä järkevän jalostuksen rajoissa ja suosia niitä kasvattajia, joilla on järkevä ajatusmaailma. Meillä Smirre käy näyttelyissä enemmän ja haalii titteleitä, mutta viettää muuten normaalia koiran arkea ja näyttää tältä.

      Poista